« Takaisin blogilistaan

Älä töni mun kurssikaveria

Kirjoittanut Hilla Kaipainen (maalis 8, 2017)

Istut luentosalissa. Sisään astuu opiskelijoita, osa jutellen keskenään, osa hiljaisina, ajatuksiinsa vaipuneina. Näet nuoren naisen, joka vaikuttaa uupuneelta. Viikosta toiseen pussit hänen silmiensä alla syvenevät. Hän ei puhu kenenkään kanssa, keskittyy vain muistiinpanoihinsa. Luennon aikana katseesi vaeltaa toisinaan häneen. Mietit hetken, mitä hänen mielessään mahtaa liikkua.

Seuraavalla viikolla et enää näe häntä. Näiltä massaluennoilta saattaa moni jäädä kesken pois. Pysähdytkö ajattelemaan, mitä kadonneelle kuuluu? Unohdatko hänet?

Mieltäsi vaivaa eräs toinen kurssikaveri, sellainen, joka esittää kummallisia kysymyksiä ja tökeröitä huomioita. Huomaat, miten muut vaihtavat ivallisia katseita hänen selkänsä takana tai kiemurtelevat vaivautuneesti. Lehtori ei osaa vastata hänen kysymyksiinsä ja kääntää vastaukset piikittelyksi. Olet jo lähdössä harjoitusryhmästä, kun tämä outo kaveri pyytää sinua lounaalle. Liitytkö hänen seuraansa? Vai onko sinulla mukamas "muuta menoa", kiire seuraavaan tapaamiseen?

Kiusaaminen korkeakouluissa

Korkeakouluissa kiusaaminen saa monia muotoja. Koulusta kouluun, kotitieltä työuralle ja työpaikalta vanhainkotiin siirtyessä kulkevat mukana usein myös kiusaamisen roolijaot. Kiusaaminen on ilmiö, johon harvoin saa kunnon otetta muuta kuin sitä määrätietoisesti lähestymällä, ottamalla saman pöydän ääreen niin kiusaajat, kiusatut kuin sivustakatsojat ja kiusaamisesta autuaan tietämättömät.

Viime vuosina on alettu puhua enemmän kiusaamisesta ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Oletettavasti opiskelupaineiden ja yksilö- ja suorituskeskeisyyden kasvaminen on pahentanut kiusaamista. YTHS:n uusimman (2016) Korkeakouluopiskelijoiden terveyskyselyn mukaan joka kymmenes korkeakouluopiskelija kokee tulleensa kiusatuksi. Monille kiusaaminen on kuitenkin näkymätön tai ainakin vaiettu ilmiö. Siihen on helppo suhtautua välinpitämättömästi, sillä oletus on, että olemme kaikki täällä fiksuja aikuisia ihmisiä. Kiusaamisen yhteinen määrittely on myös tärkeää: korkeakouluissa se ei luultavasti ole sitä, että viedään kaverilta lapaset ja tönäistään katuojaan. Silti se voi tuntua samalta.

Miksi me fiksut aikuiset ihmiset sitten kiusaamme ja koemme kiusaamista? Mikä altistaa kiusaamiselle erityisesti korkeakouluympäristössä?

Ihmisellä on tarve liittyä yhteisöön, ja (oman tahdon vastainen) yksin jääminen sattuu syvästi. Korkeakouluyhteisöt ovat kuitenkin usein suuria, löyhiä ja muuttuvaisia, mikä aiheuttaa monelle nuorelle aikuiselle yksinäisyyttä. On vaikea tietää, ketä ”vaivata” ongelmillaan, kenelle puhua tai mistä hakea apua. Opiskelutoverit tuntuvat etäisiltä ja korkeakoulun sisäiset rakenteet ja vaikutusmahdollisuudet hämäriltä. Monella on niin oma elämänsä, verkostonsa ja kaverinsa, ettei toisen kuulumisia edes kehtaa kysyä. Tällaisessa yhteisössä kiusaamista voi tapahtua kuin huomaamatta – ehkä asiattomana käytöksenä, sanallisena loukkaamisena, saavutusten mitätöintinä, mutta erityisesti syrjintänä ja ulkopuolelle jättämisenä. Tilanteessa, jossa kurssikavereitakaan ei tervehditä, on helppo pudota kelkasta pois.

Mihin yksinäisyyden ja välinpitämättömyyden kulttuuri oikein pohjaa? Sen alkuperää voi toki jokainen tykönään mietiskellä, mutta itse uskon, että sitä pahentaa kova kilpailu. Jos yksilöllisellä menestyksellä on yhä enemmän väliä, opiskeluaikaa rajataan ja rahastakin on huolta, arvot kovenevat eikä kaverille niin vain riitäkään myötätuntoa.

Toisaalta kilpailu kilvoittelun merkityksessä tai kärkeväkään kritiikki eivät välttämättä satuta, jos ihmisiä kohdellaan tasapuolisesti. Ollessani opiskelijavaihdossa Ranskassa piirustuksenopettajani tapasi antaa kotitehtäväksi yhteisen aiheen ryhmälle. Seuraavalla tapaamiskerralla työt asetettiin salin seinälle riviin, ja opettaja kysyi ryhmältä, mikä työ on paras ja mikä huonoin. Hän arvosteli kaikki työt kommentoiden onnistumisia ja epäonnistumisia kullekin opiskelijalle. Muut kuuntelivat vieressä. Luonnollisesti palaute herätti toisinaan vahvojakin tunnereaktioita. Kuitenkin usein vasta arvostelun myötä ymmärsimme tehtävänannon idean – erityisen hyvin juuri epäonnistuneita ja onnistuneita töitä vertailemalla. Mielestäni kyseinen opettaja oli eräs parhaista minua koskaan opettaneista. Vaikka en olisi voinut kuvitella, että Suomessa annettaisiin yhtä terävää palautetta kaikkien kuullen, hoiti hän arvostelun asiakeskeisesti, avoimesti ja ihailtavan tasavertaisesti koko ryhmän taitoja kehittäen. Jos haluan onnistua, se ei ole toisilta pois – eikä toisten menestys itseltäni.

Toisiin kulttuureihin ja toimintatapoihin on hyvä tutustua jo senkin takia, että näkisi kirkkaammin tutun kotikulttuurinsa. Millaisten hiljaisten oletusten ja näkymättömien sääntöjen ehdoilla elämme suomalaisissa korkeakouluissa? Haluanko palvella onnistumisillani tai epäonnistumisillani muiden oppimista? Millaiset käytännöt lähentävät minua viiteryhmäni muihin jäseniin? Voimmeko toiminnallamme muuttaa opiskeluyhteisöjä parempaan suuntaan? Onko niissä lupa tuoda esille kielteisiä tai vaikeita tunteita? Jos on, niin millä tavalla? Harjoittelemmeko tunnetaitoja opinnoissa – ovatko ne opetuksen sisältönä? Jos tuon esille minua syvästi vaivaavan asian, miten muut pystyvät käsittelemään sen?

Miten ehkäistä kiusaamista?

Itse uskon, että kiusaamista ehkäisee parhaiten toiseen keskittyvä, rehellinen ja aito kommunikaatio, kysymysten kritisointi, käsittely ja ratkaisu yhteistuumin. Samat tilanteet voi kokea eri tavoin; kenties huumorina, tai sitten kiusaamisena tai syrjintänä. Kun opiskelukaveri ärähtää opettajalle "mua häiritsee, kun sä tytöttelet meitä!" minullekin valkenee, että sen voi kokea alentavana. Opettaja nyökkää, kiittää palautteesta ja lupaa kiinnittää asiaan huomiota – ja muuttaa käytöstään. Tällaisia tilanteita tulee jatkuvasti vastaan, ja on parempi nostaa kissa pöydälle kuin yrittää lakaista ongelma maton alle. Yhteiselle, tietoiselle tunnetaitojen harjoittelulle olisi mielestäni korkeakouluissa sijansa. Omista ajatuksistaan, arvoistaan ja tekemisistään sopii aloittaa. Tunne itsesi – ja tulet paremmin muita vastaan!

Kun korkeakoulukiusaamisen ongelma tunnistetaan ja tunnustetaan, seuraavaksi kaivataan toimintaohjeita. Niitä ollaankin työstämässä ja julkaisemassa monien suomalaisten korkeakoulujen piirissä. Miten toimin, kun epäilen tai havaitsen kiusaamista? Tai entäpä jos minua itseäni syytetään kiusaamisesta?

On hyvä luoda yhteisölle itselleen sopivat ohjeet, joihin jäsenten on helppo sitoutua. Käytännöllisiä vinkkejä voi halutessaan vilkuilla ulkomaisten yliopistojen, mm. Edinburghin yliopiston sivuilta. Esimerkiksi:

  • Pidä päiväkirjaa kiusaamistilanteista. Miten se tapahtui, missä, milloin? Kuinka itse toimit ja keitä oli osallisina?
  • Jos päätät puhua suoraan kiusaajalle itselleen (mikä saattaa olla mutkattomin tapa lopettaa kiusaaminen), sanallista tarkkaan miksi toisen käytös loukkasi sinua, miltä sinusta tuntui, ja vältä nimittelemästä kiusaajaasi. Edes kiusaajan kutsuminen juuri kiusaajaksi ei välttämättä kannata (edes omassa päässä)! Olettehan molemmat fiksuja aikuisia ihmisiä, jotka pystyvät vaihtamaan rooleja ja vaikuttamaan tekoihinsa.
  • Jos sinua itseäsi syytetään kiusaamisesta, muista ainakin se, että jos voit muuttaa helposti käytöstäsi, tee niin, vaikka olisitkin eri mieltä valituksen tehneen ihmisen kanssa.

Mieti vielä kuvaamiani tilanteita. Sitä väsynyttä naista, joka katosi luennoiltasi. Etkö olisi voinut tervehtiä häntä, hymyillä ja kysyä kuulumisia? Kysyä, onko kaikki hyvin. Kertoa, että jos hän tarvitsee apua, häntä autetaan. Ehkä voisit vielä ottaa selvää, mihin hän katosi?

Entä se kummallinen kurssikaveri? Mitä jos hän onkin mahtava tyyppi, joka tarvitsee vain vähän harjoitusta sosiaalisissa tilanteissa? Ehkä hänellä on pitkä kiusaamishistoria takanaan, ja hän haluaa kovasti muuttaa roolia, joka painaa häntä kuin kankea, raskas panssari. Autatko sinä häntä tässä vaativassa työssä? Oletko sinä tarpeeksi rohkea kohtaamaan ihmisen ihmisenä?

Eräs korkeakoulutuksenkin tärkeimmistä tehtävistä on kehittää sydämen sivistystä – elinikäistä oppimista parhaimmillaan. Liikumme samassa veneessä, vedämme yhteistä nuottaa. Jokainen meistä voi oppia hieman paremmaksi prososiaalisessa, toista tukevassa ja rohkaisevassa vuorovaikutuksessa.

Siis: Älä töni mun kaveria. Tukea voit!

Niin mekin autetaan sinua, kun alat horjua.


Kirjoittaja ei ole kokenut korkeakoulukiusaamista, mutta on opiskeluaikoinaan havahtunut sen olemassaoloon fiksujen ja välittävien opiskelutovereiden ansiosta.